Vietin joulun äidin puuropadan ääressä Jyväskylässä. Kinkun ja laatikoiden rippeiden hävittyä käytiin Seppälänkankaalla Citymarketissa, jonka aulassa on pieni thaipuoti. Pieneksi etnokaupaksi valikoima oli yllättävän hyvä. Monia vaikeammin saatavilla olevia kiinalaisten, thaimaalaisten ja japanilaisten ruokien raaka-aineita tuli vastaan, mutta en viitsinyt koko puotia tuoda matkalaukussa Helsinkiin, kun Tokyokanistakin noita samoja aineita hiukan kalliimmalla löytyy.

Ostin ison purkin garia kolmella eurolla, ison puntin vermiselliä, puoleen hintaan abalone(simpukka)kastiketta ja Pocky-tikkuja mansikanmakuisella päällysteellä. Riisiä olisi voinut ostaa säkeittäin. Norikin olisi ollut hieman halvempaa kuin marketeissa.

Päätin koeajaa seitsemän euron <a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Dim_sum">Dim Sum</a> Mix -paketin. Olin syönyt kiinalaisia pikkupurtavia kahdesti: kerran Helsingissä ravintola Mandarin Courtissa ja toisen kerran Tokiossa. Nyt pääsin altistamaan äitini lisäksi toisenkin koekanin pakastemykyelämykselle: on kiinnostavaa nähdä kahdeksankymppisen isoäidin reaktio uusiin ruokiin kaukaisilta mailta. Ensimmäisen kerran makeja popsittuaan hän kysyi seuraavaksi reseptiä. Nyt mumma innostui kertomaan serkuistani, jotka olivat juuri Kiinasta palattuaan tuoneet kauniin rasiallisen ei-niin-kaksisia keksejä.

Hätäisenä höyrytin mykyt mikrossa höyrytyskorilla kattilan sijaan. Sisältö jäi osassa hiukan raa'aksi ja ulkopinta lohkeili kuivuuttaan - olisi ehkä pitänyt sivellä nyytit vedellä sulattamisen jälkeen. Sisukkaasti mummo söi silti kaikki mitä lautasella oli ja kertoi uudestaan kuinka sai nätin piparipurkin.

Kyllä se nyt vaan on niin, että jos ei hyvää kiinalaista ravintolaa löydy kotipitäjästä, niin kannattaa matkaillessa käydä joskus sushin sijaan dimsum-mestassa. Jälkeepäin kadun etten käyttänyt tilaisuuttani Lontoon Chinatownissa.